Leivinuunin muurattu kylki oli viileä. Onneksi puuliiterissä oli puita: koppa käteen ja puun hakuun. Valkeakylkiset koivut odottivat ottajaansa, muutama sekapuu koppaan mukaan ja askeleet sisälle leivinuunia kohti.
Puut uunin arinalle ja muutama tuohikappale antamaan syttymiselle vauhtia. Jos tuon keittiön ikkunan aukasis hiukan, antamaan tulelle imua. Sytty se, mutta eipä liekit jaksaneet kauaa viileitä puunkylkiä pitkin loimuta. Tuli hiipui. Sytyttäjä ei tässä vaiheessa hämmästynyt, näin oli käyny ennenkin. Haenpa pari maitotölkkiä, kyllä niillä ”lähtee”.
Maitopurkit syttyivät hiljaa isompaan liekkiin – mutta nyt ihmettely nosti päätään. Eikös tämäkään auttanut? Liekit hiipuivat jälleen. Sanomalehtiä on otettava käyttöön. Paljoa ei lehtikoppa tarjonnut, mutta löytyi sieltä Ristin Voitto lehti. Sytyttäjä melkein riemastui ajatuksesta, että kyllä Jumalan sanalla pitäis syttyä viileinkin puu!
Paperi syttyikin iloisesti, mutta kovin oli veto hurjaa. Näytti, että paperista tuli ohittaa puuläjän liian sukkelaan. Ikkuna siis kiinni. Veto rauhoittui, ja tuli ehti tarttua koivunkin pintaan kunnolla. Puut syttyivät hiljalleen, koko ajan voimistuen.
Jumalan luomina meissä jokaisessa on otollista pintaa, mihin Jumalan sana voi tarttua. Viileinkin ja heikoinkin voi syttyä. Keinoja on monenlaisia viedä evankeliumia eteenpäin – kukin omalla armoituksellaan sanaa kylvää. Intoa on hyvä olla, mutta ”veto” pitää olla sopivaa. Julistus voi mennä ohi: se hivelee kyllä kuulijaa, mutta tuli ei tartu. Kun evankeliumin tuli pääsee vaikuttamaan omalla vauhdilla, synnyttää se kuulijassa elämää. Toivottavasti. Synti saa palaa ja tilalle saa tuhkasta nousta uutta.
Leivinuunin kylki alkoi lämmetä. Sytyttäjä istui ihailemaan tulen loimua kahvia siemaillen. On tämä Jumalan maailma niin ihmeellistä. Syttyi se sittenkin.
Teksti Tuijan kynästä.