Saattelimme muutama viikko sitten vaimoni 90-vuotiaan äidin, eli anoppini taivasmatkalle. Hän oli siihen valmis, tiesi minne on menossa. Kaksivuotiaan poikansa haudalla hän oli itselleen sanonut haluavansa samaan paikkaan, minne Kyösti oli mennyt. Tällä hän ei tarkoittanut hautaa, vaan sielun asuinpaikkaa Jumalan luona. Muutama päivä ennen poislähtöään hän totesi, ettei tiennyt kuolemisen olevan näin hidasta. Huumori säilyi loppuun asti. Muistotilaisuudessa lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset lauloivat. Mummo oli toivonut puheiden sijaan musiikkia. Siitä hän tykkäsi. Miten otsikko liittyy tähän tekstiin? Laskettuamme arkun kotipitäjän multaiseen maahan, peittelimme haudan omin käsin. Märkä maa-aines tarttui kenkien pohjiin kuin liima ja arvata saattaa minkä näköiset jalkineet olivat. Putsasin jälkipolveni kenkiä anoppini pesuhuoneessa tovin aikaa. Siinä tuli mieleeni tilanne, jossa Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Ajattelin, että tämä on vähän vastaava palvelu. Jeesus asetti palvelijan osan ykköseksi. ”Joka teidän joukossanne tahtoo olla suurin, on hänen oltava kaikkien palvelija.” (Mark.9:35) Muistaessani tämän jatkoin työtäni suuremmalla motivaatiolla.
Puhun ja kirjoitan monesti lapsenlapsistamme. Ei voi mitään. He ovat niin ihanan vilpittömiä, ettei voi vaieta. Kuukausi sitten tuli tusina täyteen, kun nuorimmaisemme sai vaimonsa kanssa poikalapsen. Viime torstaina olin kuusivuotiaan pojanpojan kanssa kiekkoharkoissa. Koulukyytijonossa sanoin hänelle lähteväni hänen kanssaan ”kiekolle”. Poika katseli ympärilleen sen näköisenä, että kuulivatko kaikki. Harjoitusten aikana eräs kaksi- kolmevuotias viikari iski kiekkoa laitaan, niin että halli soi. Näki, ettei hän ollut ensimmäistä kertaa lätkän kanssa tekemisissä. Äidin sanottua, että nyt pitäisi lähteä kotiin, poika nosti hirveän metelin. Kun pelimies saatiin kentältä pois pelaaja-aitioon, ”huoltaja” pani hänelle tutin suuhun. En ollut aiemmin nähnyt kenenkään poistuvan hallista luistimet jalassa, maila kädessä ja tutti suussa. Hän otti homman tosissaan. Oli ainutlaatuinen näky.
Harjoitusten jälkeen tulin pojanpoikani kanssa meille ja hän pyysi heti minua pelaamaan pelejä. Sanoin katsovani ensin uutiset. Kesken lähetyksen laitoin asiat järjestykseen ja sammutin television. Aloitin pelaamisen nassikan kanssa. Kesken kaiken hän halasi minua ja totesi, että kanssani on kiva pelata. Vielä toisenkin kerran hän halasi. Homma huipentui siihen, että hän kehui minua maailman parhaaksi vaariksi! Olin tyytyväinen, että introverttina ihmisenä jaoin aikaani pojan kanssa. Eräänä päivänä olimme pihallamme ”pilkillä”. Kaloja tuli ja syönti oli hyvä. Lopuksi hän laski vielä verkon. Jossain vaiheessa leikkiä olin mietteissäni ja poika kysyi: ”Onko sinun jotenkin vaikea olla?” En muista, mitä vastasin. Kysymys oli yllättävä. Hän jatkoi: ”Näin sen sinun kasvoistasi.” Kommentit olivat riisuvia. Arvostus lapsia kohtaan nousi entisestään. Opetuslasten kysymykseen, ”kuka on suurin taivasten valtakunnassa”, Vapahtajamme vastasi: ”Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” (Matt.18:3-4) Maailman parhaan vaarin titteli velvoittaa ja kannustaa minua olemaan jälkikasvuni kanssa.
Joulu on yhdessäolon olon aikaa, joten laitetaan kännykät syrjään ja pelataan pelejä.
Hyvää ja siunattua joulun aikaa.