Kävimme nuorimman poikamme ja miniämme vauvajuhlassa ennen juhannusta. Tällaiset juhlat ovat yleistyneet Suomessa ja kysymyksessä on juhlistaa vauvan odottamista ja mahdollisesti julkistaa hänen sukupuolensa. Jännittyneinä menimme ulos portaille katsomaan, minkä väristä savua alkaa savupanoksesta pukkaamaan. Panos oli poikani kädessä ja sinistähän sieltä, poikavauva on tulossa ja h-hetki lokakuussa. Pienokainen tulee olemaan meille 12. lapsenlapsi. Tilaisuus oli meille uusi ja ensituntumalta hiukan outokin, mutta nautittuani pöydän antimia totesin, että näitähän voisi olla enemmänkin. Sana sanoo, että lapset ovat Herran lahja. Niitä ei oteta, vaan ne annetaan. Lähdimme juhlasta illalla ajelemaan kohti Keuruuta ja siellä pidettävää konferenssia. Nukuimme matkalla vaunussa ja kuunneltuamme hetken ohi jyristävää liikennettä nukahdimme. Vaunua ei passaisi jättää kovin lähelle tietä, mikäli haluaa rauhallisen yön.
Konferenssissa ilahdutti nuoren väen määrä. Moni heistä oli halunnut ottaa vastuulleen jonkin tehtävän hoitamisen. Mikäli meiltä puuttuu nuoriso ja lapset, ei tulevaisuus näytä lupaavalta. Vaimollani ja minulla oli useampi vuosi paussia juhlilta, mutta haluamme mahdollistaa jälkipolvemme osallistumisen esimerkiksi tarjoamalla yösijan ja välipalaa. Tyytyväistä porukkaa tuntui olevan.
Hiljattain halusimme vaimoni kanssa juhlistaa yhteistä nelikymmenvuotistaivaltamme järjestämällä lähisuvulle pienen tilaisuuden. Iltapäivä meni grilliruoan, pienen ohjelman, saunomisen ja seurustelun merkeissä. Oli kiva, kun sisarukseni olivat tulleet puolisoineen 800 kilometrin päästä meitä tervehtimään. Koetetaan kaikki pitää huolta siitä, että välit lähimpien kanssa ovat kunnossa. Ikääntyessä sitä oppii arvostamaan yhä enemmän.
Olen kuullut tarinan kolmesta oppineesta miehestä, jotka keskustelivat elämän alkamisesta. Olisivatko olleet luterilainen, ortodoksi ja juutalainen. Joku oli sitä mieltä, että elämä alkaa hedelmöittymisestä. Toinen oli ensimmäisten sydänlyöntien kannalla. Viimein avasi suunsa juutalainen, joka sanoi elämän alkavan siitä, kun lapset lähtevät pois ja koira kuolee. Meidän kohdallamme nuo molemmat viimeksi mainitut ovat toteutuneet, kun koiranhäkki seisoo tyhjänä pihallamme. Olen tähän asti hieman ihmetellyt ihmisten kertomuksia surutyöstään lemmikkien poistuttua. Nyt ymmärrän heitä enemmän. Minullakin meni tunteisiin ainakin jonkin verran. Kolmetoista vuotta kestänyt lenkkikaveruus on loppunut. Täytyy löytää muita syitä lähteä liikkeelle koiran ulkoiluttamisen sijaan. Nuorimmaisemme oli kaivanut Ukolle haudan ja laski koiran sinne. Silitettyään sitä hän sanoi: ”Kiitos isä.” Tunsin mielihyvää siitä, että hoidin oman osuuteni ja teimme surutyön yhdessä. Molempien vaimot olivat saattoväkenä. Emme kuitenkaan laulaneet virttä.
Mennäkseni vielä elämän alkamiseen totean, ettei se ala koiran ottamisesta eikä sen pois panemisesta. Apostoli Paavalin mukaan kristityn ihmisen elämä on kätketty Kristuksen kautta Jumalaan. (Kol.3:3) Raamatusta käy selkeästi esille se, että todellisen elämän lähde on Jumalassa ja Hänen Pojassaan. ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6) Astu elämään sisälle. Tässä ei ole mitään koiraa haudattuna.