Menin neljäkymmentä vuotta sitten Oskarin päivänä (1.12.1983) ensitreffeille tapaamaan nuorta naista, jonka olin yhden kerran sitä ennen tavannut. Raamattuopiston kurssikaverini oli tutustuttanut meidät toisiimme. ”Minä olen Ilpo” ja ”minä olen Iiris”. Näillä sanoilla aloitimme. Jotakin sisimmässä liikahti ja en saanut tyttöä mielestäni,enkä halunnutkaan. Kirjeitä oli kulkenut syksyn mittaan Etelä-Karjalasta Pohjois-Pohjanmaalle ja päinvastoin ja nyt oli aika mennä tapaamaan ihastusta.
Keräsin rohkeutta ajamalla Sotkamon kautta, jossa kaverini oli pastorina. Tekihän se melkoisen lenkin ajaa Kainuun kautta Oulaisiin. Kulkuneuvona oli Fiat 127 ja pakkasta riittävästi. Lämmityslaite ei puhaltanut kunnolla ja varpaita paleli. Jotain muutakin hämminkiä taisi olla, koska myöhästyin treffeiltä yli kaksi tuntia. Matkapuhelimia ei siihen aikaan tavallisilla ”pulliaisilla” ollut, joten en pystynyt ilmoittamaan viivytyksestä. En tosin tiennyt, mihin soittaa lankapuhelimellakaan. Iiriksen työkaveri oli jo sanonut, ettei se taida tulla, ei kannata odottaa.
Ajoin Oulaskankaan sairaalan pihaan, jossa Iiris oli töissä ja odottelin hetken. Niin vain sieltä tuli nuorikko sinisessä toppatakissa ja istahti viereeni. Molemmat taisivat olla hämillään vieraan ihmisen vieressä. Ajoin bensatankille ja jännityksissäni meinasin unohtaa tankin korkin mittarin päälle. Vielä oli edessä vierailu tyttöystäväni perheessä, josta selvisin ”hengissä”. Kun olemme monien vuosien perästä keskustelleet ensitreffeistämme ja pahasta myöhästymisestäni, olen todennut, että hyvää kannattaa aina odottaa!
Ihastukseni tuli mukanani käymään kotonani Merenlahdella reilun viidensadan kilometrin päässä ja kävelimme myös kotikaupunkini Lappeenrannan katuja. Pysähdyimme myös kultasepänliikkeen näyteikkunan eteen. Mieleni teki katsella kihloja. Kovin paljon ei jalkakäytävillä vastaantulijoita ollut, mutta kuitenkin eräs ”vanha” kaverini ja tuttavaperhe, joilla olin paljon vieraillut tulivat vastaan. Koin sen tervehdyksenä menneeseen ja nyt oli tulossa jotain uutta ja aivan ihmeellistä.
Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin joulun aikaan meitä oli koolla parhaimmillaan 19 henkeä, 11 lasta ja 8 aikuista, sekä Ukko-koira, joka on lastenlasten lemmikki. Sillä on ikää jo kohta 13 vuotta, joten pitää alkaa valmistella lapsia luopumiseen. Juhla-ajan jälkeen on miellyttävää palata arkielämään, joka sekin tuntuu juhlalta Jumalan johdatuksessa ja hyvän kumppanin kanssa. Kiitos Jumalalle kaikesta siitä.
Kaikkea hyvää sinulle lukijani vuodelle 2024 ja Taivaan Isän siunausta.