Yläkerrassamme on majoittunut tämän kesän aikana lyhytaikaisia vuokralaisia. Olemme mukana airbnb-ketjussa. Yleensä majoitettavat ovat olleet tyytyväisiä tiloihin. Erityisesti heitä on viehättänyt ulkosaunamme. Poikkeuksen tekee eräs saksalainen neljän hengen motoristijoukko. Heidän mielestään asunto oli ”abgewohnt” eli suomeksi kulunut. Eihän se mikään ihme ole heti sodan jälkeen valmistuneessa talossa. Toisia asumisen jälki viehättää. Itseäni kiinnostaa, millaisia ihmisiä missäkin paikassa on asunut. Erityisesti vanhat maatilat viehättävät. Kuvittelen pihassa eri ikäistä väkeä erilaisten työvälineden kanssa ja navetan täynnä eläimiä. Lienen romantikko. Tosiasiassa entisajan elämä oli melkoista puurtamista sen ajan menetelmin. Uskon kuitenkin, että stressaantuneita ihmisiä oli vähemmän. Aikaa varattiin enemmän ja töitä tehtiin talkoilla.
Ensimmäisiin majoitettaviin kuului ruotsalainen kolmen sukupolven perhe. Lähtiessään he toivottivat Jumalan siunausta. Se lämmitti mieltä. He kertoivat olevansa uskovia ihmisiä, joihin totesin meidänkin kuuluvan. Isoisällä tuli kyyneleet silmiin, kun hän kertoi aistineensa rauhan talossa. Heitä ei ”kuluneisuus” tuntunut häiritsevän, päinvastoin. Saunomisen lomassa perheelle maistui Tornionjoessa pulikointi.
Asunnot, kalusto ja ajoneuvot eivät ole ainoita, jotka kuluvat. Myös me ihmiset olemme ”kuluvaa” sorttia. Ajan myötä me vanhenemme ja useimmiten se tuo mukanaan erilaisia vaivoja, joiden kanssa on tultava toimeen. Hyväksymmekö ikääntymisemme, vai onko se meille välttämätön pakko? Towe Jansson sanoi jossain haastattelussa, että ”vanheneminen on pa…sta”. Toinen rouva oli kiitollinen, kun ei tarvitse mennä perunapellolle eikä lypsylle. Millaisin silmin me elämää katselemme? Kaipaammeko ikuista nuoruutta vai otammeko vastaan tyytyväisinä eläkepäivien seesteisyyden? Tällä hetkellä on vilskettä, kun lapsiemme perheet vierailevat lomillaan. Pian saamme taas olla kahdestaan tai oikeastaan kolmistaan koiran kanssa. Luin tänään Raamatusta, että ”seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää”. (Ps.90:10) Ajan saatossa on vuosimäärä tuosta kasvanut, mutta edelleen se on pääsääntöisesti voimassa. Psalmi jatkuu: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (jae 12) Tämän lyhyen elämän aikana meidän tulee valmistautua ikuisuuteen, mikä on jokaisen edessä. Ei ole samantekevää, mikä on määränpäämme. Uskomalla Jeesukseen perimme iankaikkisen elämän.
Kävin äsken Ruotsissa. Tein matkan vuosimallin –53 mopolla. Matkaa kertyi vajaa 10 kilometriä edestakaisin. Ajellessani ajattelin, millaisen kulttuurimaiseman keskellä saan elää. Tornionjoki eli väylä erottaa kaksi maata toisistaan. Kysyin usein ensin ruotsiksi, puhutteko suomea. Useimmiten vastataan suomeksi, että puhutaan. Hiljattain kyselin erästä kohdetta pihalla istuvalta seurueelta. Olin varma, että kaksi vanhempaa rouvaa ja keski-ikäinen mies osaavat suomea. Siksipä aloitin suomenkielellä. Yllätyksekseni kukaan heistä ei ymnmärtänyt minua ja mies nouti suomea taitavan isänsä sisältä. Todennäköisesti ”pappa” oli mennyt naimisiin etelämmästä olevan nuorikon kanssa, joka oli ”ummikko”, kuten täälläpäin sanotaan. Kulttuurisesti Pohjois-Ruotsi ja pohjoinen Suomi ovat lähellä toisiaan. Silmiin pistävin ero on mielestäni hyvin hoidetut pihat ja talot Ruotsin puolella. Naapurivaltio tarjosi turvapaikan monelle lapselle ja aikuiselle, jopa karjalle sodan aikana. Siitä iso kiitos heille. Toivottavasti meidän ei tarvitse enää kokea sellaisia aikoja, mutta maailman poliittinen tilanne ei lupaa kovin hyvää. Näissä hetkissä saamme virittää jälleen virren ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan”
Hyvää ja siunattua kesänjatkoa.